Sen huomaa vasta kun sen menettää

Tänään ratsastusta lopetellessani näin kun eräs nainen tuli hevosen kanssa maneesiin. Ilmeisestikin hevonen on hänen tyttönsä ja kun tyttö ei pääsekään ratsastamaan, niin äiti tulee taluttelemaan hevosta maneesiin tai vaihtoehtoisesti kentälle. Hevonen pääsee siis liikkeelle, vaikkei itse pääsekään paikalle. Jo useita kertoja olen huomannut tämän naisen taluttelevan hevosta ja nähnyt myös muita junnuja, joilla on vanhemmat mukana tallilla seurana ja auttamassa. Kenenkään taustoja sen kummemmin tietämättä kuitenkin olen hieman kadehtinut heitä; Heillä on joku joka on auttamassa, joku joka voi huolehtia tarvittaessa hevosestasi, jos olet vaikka itse kipeänä. Vaikkei varmastikaan aina ole ruusuista, jos vanhempi vaikka harrastaakin samaa harrastusta tai on aina mukana, niin mielestäni silti se on todella hienoa ja arvostettavaa! Hevosharrastuksessa jos jossakin tukiverkoston tarve on ISO!

Vielä viime kesänä sain itsekin olla onnellinen kun olin löytänyt minun ja Jymyn ympärille loistavan tukiverkoston, täynnä mahtavia ja ihania ihmisiä, ketkä olivat aina valmiita auttamaan. Minulla oli valmentaja, joka oli paljon paljon enemmänkin kuin pelkkä valmentaja, kuin "toinen äiti". Ei ollut epäilystäkään keneltä kysyin neuvoja ja apuja ensimmäisenä, liittyi se sitten hevosen hoitoon tai ratsastukseen. Valmentaja, joka oikeasti tunsi minut sekä hevosen läpikotaisin. Valmentaja, joka oli opettajan lisäksi myös ystävä. Vielä nykyisinkin vaikkei Jymy enää asukaan siellä, jos hätä tulee niin hän on ensimmäinen kenelle soitan ja kysyn apua. Ja tiedän ettei tule tilannetta, ettenkö vieläkin voisi luottaa siihen että apua on saatavilla, jos sitä tarvitsen. Ilman tätä valmentajaa minulla ei olisi tätäkään taitoa, eikä minulla olisi myöskään hevosta. Valmentajan lisäksi Jymyllä oli kaksi loistavaa groomia, molemmat hyviä ystäviäni, jotka oli milloin esteitä nostamassa, milloin kuvaamassa, milloin mukana kisoissa ja kun itse en päässyt niin myös liikutus onnistui. He olivat oikeastaan ainoita kenen käsiin uskalsin hevoseni jättää. Jokainen hevosen omistaja varmasti tietää kuinka vaikeaa on luottaa oma hevonen toisen ihmisen käsiin. Lisäksi oli tietysti mahtava tallihenkilökunta ja talliporukka.

Von Verf "Vertti" ja Jymy, sekä heidän uskollinen hoitajansa Sanna <3

Uudelle paikkakunnalle muuttaessa kaikki muuttui. Ei enää ollutkaan niitä tuttuja auttajia ympärillä. Täälläkin kaikki on tosi mukavia ja talli, jossa ollaan niin ollaan kyllä viihdytty siellä enemmän kuin hyvin. Ollaan saatu uudet mukavat, meille sopivat valmentajat ja uudet rutiinit, mutta silti sanoisin että kotiutuminen on kesken. Monet uudet tavat mietityttää ja välillä vähän ihmetyttää, mutta kaikkeen varmaan ajan kanssa tottuu. Kestää vain hetki tottua tallin vaihtoon näin seitsemän vuoden jälkeen. Välillä tekisi mieli jättää menemättä tallille ja pitää vapaapäivä, mutta koska ei ole ketään kuka liikuttaisi hevosen on sinne tallille vain mentävä. Tietoisesti tämä kuitenkin on myös valinta, jonka olen tehnyt, valinta olla hevosenomistaja niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Ja loppujen lopuksi kun tallille menee niin ei ikinä päivä siellä huonommaksi mene, päinvastoin, tallilta lähtiessä aina kuitenkin on hymy huulilla. Esimerkiksi mahtavan ratsastuksen jälkeen tai tallikavereiden kanssa juttelutuokion jälkeen. Kuitenkin olisi kiva löytää joku joka voisi esimerkiksi silloin kun olen kotona käymässä niin liikuttaa Jymyn, joku johon voisin 110% luottaa, mutta uskon että se oikea henkilö löytyy ajan kanssa, kuten nämä edellisetkin :)

Omat vanhempanihan eivät ole millään tavalla hevosihmisiä, kummallakaan ei ollut mitään kokemusta hevosista. Äiti pelkää hevosia todella paljon, vieläkin. Pelkkä tallin läpi käveleminen jos hevoset on karsinoissa saa äitin jalat tutisemaan. On äiti joskus Jymylle muutaman leivän antanut ja varovasti taputtanut kaulaa, mutta siihen se on jäänyt. Äiti on ollut henkisenä apuna sitäkin tärkeämpi! Äitille voi aina kertoa, vaikkei se osaisikaan edes auttaa, mutta se helpottaa kun voi jollekin puhua! Iskä puolestaan uskaltaa kyllä Jymyä taputella ja antaa nameja huoletta, sekä pitää myös huolen ettei Jymylle olla liian ankaria (mm. komentaminen on kiellettyä ja klipata ei myöskään saisi :D ). Iskä on ollut myös korvaamaton apu kisoissa kuskina sekä lastaamisessa ja välillä hevosen pitelijänä esimerkiksi rataan tutustuessa. On isi joskus hevosen lastannutkin ilman minua! Samoin isäpuoli on ollut iso apu kisoissa kuskina, sekä hevosen pitelijänä. Lisäksi hän on pitänyt aina huolen siitä minkä ajan olen saanut ja kuuntelee myös tarkkaan muiden aikoja (tai prosentteja) :D Toisaalta olen onnellinen siitä, että olen saanut tehdä päätökset ihan itse, se on kasvattanut niin ihmisenä kuin hevosen omistajanakin. Välillä silti toivoisi, että olisi joku joka voisi tehdä päätöksen puolesta tai ymmärtäisi vähän enemmän. Silti olen äärettömän kiitollinen vanhemmilleni kaikesta avusta ja tuesta, sekä olen kiitollinen siitä luottamuksesta mitä olen saanut. En voi ikinä kiittää tarpeeksi tukiverkostoani!

Kun näen junnut toimimassa vanhempiensa kanssa hevosten parissa, vanhemmat huolehtimassa lastensa hevosista tai vuokraajan hevosen kanssa niin se saa aina hymyn huulilleni. Se, että on sellainen tukiverkosto on AINA mahtavaa. Hymyn takaa silti kaihoisasti kaipaan omaa tukiverkostoani, mutta loppujen lopuksi aina tajuan sen, se on minulla edelleen, he eivät ole vain niin lähellä. Vaikka he ovat kaukana, tiedän silti, että he ovat siellä, kiitos <3